aurinko nousee kolmelta aamuyöllä. pimeimpänä hetkenä tuuli puhaltaa kasvoille ja silmät kostuvat. maa on märkänä ja järven poukaman yllä leijailee harsomainen kerros usvaa. haapanapariskunnat katsovat meitä tarkkaavaisina. niiden ruosteenpunaiset päät loittonevat takavasemmalle ja jäämme kolmistaan.

kaadun selälleni kostealle nurmikolle. lehdet taittuvat allani ja hupparini imaisee aamuisen kosteuden. minun on kylmä. ukonkorento kietoo kätensä ympärilleni ja puhuu kauniisti. siperiankärppä istahtaa varovasti syliini ja silittää hiuksiani. kaikkialla on tyyntä.

minä hymyilen.
elän.

kun tapasin arosuohaukan

ne kolme päivää olivat tähän astisen elämäni parhaimmat. en muista milloin viimeksi olisin tuntenut niin paljon positiivisia tunteita. onnellisuutta ja odotusta.

keskusteluja värikkäiden valojen alla ja taputuksia olkapäille. avainten etsimisreissu, särkyneitä lasiastioita ja pehmeä halaus. lämpöä. kutsun sinua nimelläsi ja sinä otat minut avosylin vastaan. hyvästelen ja herään aamulla meriharakan vierestä. hän on lämmin ja täynnä rakkautta.

seuraavana päivänä yhteenkuuluvuuden tunteita, naurua ja niin paljon rakkautta. katuvalojen alla lauleskelua. ilta täyttyi pitkistä halauksista, tanssimusiikista, pehmeistä käsistä ympärillä ja lohduttavista eleistä. aamulla katsot ujosti silmiin.

sitten palaan kotiini ja ääni päässäni kuiskaa

"se haluaa meriharkan, ei sinua"

sitten minun onneni romahtaa.

silmälasini huurustuvat äkillisestä lämpötilan muutoksesta

tartut käteeni ja johdatat läpi täyden huoneen

sormesi ovat talvi-ilmasta viilentyneet

katseesi huokuu lämpöä

näytät kauniilta mekossasi meriharakka

kuten aina

ystävä halaa minua takaapäin

jään siihen lämpimään syleilyyn

katsot minua silmiin

en tiedä mitä yrität sanoa

tänään et halua olla kahdestaan

sanon sen sopivan

juttelen ihmisille ja sinä kyselet

haluat tietää mistä

en tiedä miksi

vuorikiipeilystä ja linnuista
niistä ainakin

kanssasi on helppo hengittää

huonommista puoliskoista

arvasiko varhain marraskuussa elämänsä aloittanut mihin päätyisi

kuiskasiko ohikulkija korvaan "odota vuosikymmen lapsukainen. odota vain." 

ehkä kylmä pohjoistuuli tempaisi sanat matkallaan

palasi vielä tähtisumuna saapuneenkin noutamaan

mitä sanoisi tuo laps

kenties hän ei koskaan eläisikään, 

jos saisi tietää minne tuuli kuljetti

miten teki pesänsä tyttöön

kylmetti pienen sydämen ja asetti pimeän ajatuksiin

후회하지 마라:

minusta tuntuu usein siltä, kuin pääni sisällä kävisi kaksi eri ihmistä loputonta keskustelua miten toimia.

rationaalinen minä sanoo kaiken tämän olevan tyhmää. se sanoo minun selviytyvän, voivan  pian paremmin ja se uskoo minun löytävän ihmisen, joka täyttää tyhjän tilan metsäkauriin tilalle. se uskoo minun osaavan ja onnistuvan. se hyväksyy ajoittaiset epäonnistumiset.

ahdistusminä on yleensä se äänekkäämpi. se kuiskii korvaan miten olen epäonnistunut ihmisenä. se ei koskaan pidä peilikuvasta, eikä sille riitä mikään. se haluaa minun suoriutuvan hyvin, jonka saavutettuani paremmin kuin kukaan muu. se uskoo vakaasti yksinäisyyteni jatkuvan, vaikka tutustuisin loputtomasti uusiin ihmisiin. se käskee satuttamaan itseäni epäonnistumisien jälkeen. se saa ajettelemaan huonoja hetkiä yhä uudelleen ja uudelleen. se saa minut tuntemaan itseni tyhmäksi. se kuiskii miten kukaan ei voi välittää minusta oikeasti, ja minä uskon sitä.

minulla ei ole paljoa sanottavaa ahdistusminälle. ei mitään millä kumota sen kamalia väitteitä. teen mitä se haluaa. mutta sitten kun tulee lääkärin kanssa keskustelu, psyka, terveydenhoitajan tapaaminen, silloin se antaa sijaa minullekin. enkä minä osaa kertoa itsestäni mitään. menen lukkoon ja mutisen hyvästä päivästä ja miten tapasin ystävää. miten kaikki on taas aivan hyvin ja miten varmasti pärjään.

luulen ettei ahdistusminä halua lähteä lainkaan. mitä minusta jäisi jäljelle?

metallireunaisista ikkunoista tulvii auringon valoa ja se tuoksu

vaaleanpunaisia kukintoja ja vasta puitu laidun

joku katsoo sinuun vaaleanpunaisin linssein

lapsia vanhempineen

matkalla katsomaan toisia lapsiaan

he ovat nyt kasvaneet aikuisiksi

iloinen tyttö punaisissa hiuksissa

tänään hän puhuu meistä kaikille

kertoo tarinoita parin vuoden takaa

kertoo kuinka kasvettiin yhteen

kertoo kuinka tänään erotaan

kitarasointuja elämää nähneen käsillä

heleä ääni iloisesta tytöstä

halauksia ja lupauksia

talon käytävät jatkavat kaikumistaan meidän jälkeemme

olimme vain yksi hetki ajan valumassa

virrassa, joka ajelehtii jo muualla

hyvästelin atlaksen

tapojeni mukaan huonosti

huudahdin heipat ja katosin kesäpäivään

en tajunnut niiden olevan hyvästit

atlas ei palaa lähtöpäiväksi

tässä tilanteessa ihmiset itkevät

mutta kaiketi minulla on sellainen tunne nyt

me tapaamme vielä

minä palaan vielä matkaltani pohjoisessa

palaan takaisin katsomaan sitä tähtitaivasta

palaan nauramaan iltahämärissä

palaan tavatakseni ystäväni

ja sitten me syömme lettuja

kolmen viikon päästä kaikki täällä on ohitse

tähtitaivaat, harjumaisemat ja ruskeat silmät

kaksi vuotta sitten elämäni oli palasina

hajotin sen itse peruuttamattomasti

se oli jätettävä taakse

matkustin kauas pois

aloitin uuden elämän uudessa kaupungissa

kaupungissa vailla tuttuja kasvoja

mitä täällä onkaan nyt

jotain ehjää

ensi kertaa vuosiin

pian palaan sinne mistä lähdin

näenkö saman taivaan tähtitornista

harjumaiseman jos kiipeän korkeimman rakennuksen katolle

näenkö teitä enää, näenkö niitä ruskeita silmiä

haluaisin sanoa kyllä

mutta mitäpä se asialle tekisi

Tarinoita kuluneesta vuodesta

Olen yrittänyt aloittaa blogipostausta lokakuusta asti. Useita alkuja luonnoksissa, muttei yksikään niistä nähnyt loppua. 

Mistä aloittaisin vyyhdin purkamisen? Kesän jälkeen palasin hetkeksi kouluun ja sain lääkemääräyksen vakavaan masennukseen, jota lopulta en kuitenkaan aloittanut. Syksy meni hujauksessa, tapasin atlasta ja kärsin pahoista ahdistuskohtauksista. Välillä jouduin lähtemään koulusta kotiin kesken päivän, mikä taas aiheutti osaltansa ihmettelyä. Tapasin koko syksyn psykologia, joka lopulta sanoi uskovansa minuun ja parantumiseeni. Hyvästelimme.

Muutin kaupunkiin järven rannalle kolmen ystäväni kanssa. Siellä oli marraskuu, hukka ja hukan puoliso. Vietin siellä kaksi kuukautta, lopetin kaikki lääkkeeni, työskentelin ja yritin olla ihmisten kanssa. Yllättäen oloni parani ja lähdin alkuvuodesta uudelle paikkakunnalle pohjoiseen yksinäni.

Ahdistun edelleen mm. tulevaisuuden pohtimisesta, sosiaalisista asioista ja virheistäni, mutta elämä soljuu hieman helpommin. Atlas on ottanut minuun yhteyttä, olen tavannut hopeista (joka tuntuu menettäneen kiinnostuksensa minuun ja elämääni) ja pian muutan takaisin sinne mistä syksyllä lähdin. Tapaan taas ystäväni koulusta ja jännitän häämöttäviä hyvästejä. 

En ehkä katso elämää vieläkään optimisesti, enkä usko huomisen hyvyyteen tai alati seuraavaan pahaan. Olen kuitenkin ehkä päässyt pois ikuisesti jyrräävästä vuoristoradasta. Olen jäänyt pysäkille, missä on paljon rauhaa ja vain hieman onnettomuutta.

Allur heimurinn óskýr, Nema þú stendur

kesä ei ollut mitä kuvittelin. haaveilin hiljaisista aamuista, kauniista valokuvauspäivistä, lämminhenkisistä puistopiknikeistä, yömyöhäisistä teehetkistä ja ystävistä.

aamuisin aurinko ei pilkistä pimennysverhon takaa, koira ei herätä tutulla murahduksellaan, sade ei lakkaa ja ei ole ystäviä eikä teehetkiä. raahaudun epämieluisaan työpaikkaan, palkatta. pahaolo seuraa vääjäämättä, ei jätä rauhaan hetkeksikään. 

keväällä psyka käski minun keskittyä tekemään kivoja juttuja kun lomailen. pitäisi olla perheen ja koiran kanssa, pitäisi maalata ja piirtää, valokuvata ja nähdä kavereita.

en ole tehnyt mitään niistä.

mitä tehdä tyhjällä elämällä, kun yksinäisyys vetää nikamia maahan joka askeleella, masennus kaataa sänkyyn ja ahdistus tanssittaa miten haluaa.

ei tästä taida tulla mitään.

Tell me, do you even think like this?

Lately I've been wondering

Hoping this is happening
If I could open my eyes

Oh I can see your eyes through thick and thin

I've been patiently waiting for answers for my entertainment

I've been holding on
To what's left of our beating hearts
I'll never laugh
We never left each others minds

atlas sekoittaa pakkaa. kaikki tuntuu tyhjältä, mutta helpolta ilman häntä. en pysty tulkitsemaan eleitäsi, sanojasi, katseitasi tai toimintatapojasi. yleensä tulkitsen ihmisiä hyvin taka-alalta. atlas on kysymysmerkki, suuri mysteeri. esitän toistuvasti mielessäni tutuksi tullutta kysymystä "mitä sinä haluat?" saankohan siihen koskaan vastausta, hyvästelenkö valmistujaisien kynnyksellä niin kuin jokaisen kaltaisesi?

mitä minä atlaksesta haluan?

naurusi muistona lapsuudesta

innostunut olemuksesi tammipöydän äärellä

pidän kovin paljon äänestäsi

puhut vaikein sanoin

en saa katsettani irti sinusta

olet hyvin kaunis

tuolisi on aamuisin kylmä

kukaan ei tule ja lämmitä sitä

kuuntelin autossa teini-ikäisen minun suosikkibändiä. kuvittelin tuolloin tietäväni kaiken kaikesta. kuvittelin olevani huonossa jamassa. kuvittelin kaiken kääntyvän mystisesti parhaaksi. toisinaan kiljuin äidilleni haluavani kuolla nyt ja heti. siinä maatessani eteisen kuraisella matolla. silloin oli kevät. ranteistani valui punainen helmivana viikko ennen valmistujaisia. minusta ei ole kuvia kun lähden peruskoulusta.

mikään ei kääntynyt mystisesti parhaakseni. 

en kilju enää eteisessä. en asu kotona. pakoilen kaakelimaailmassa ihmisiä ja yritän selviytyä loisteputkiviidakosta. vihaan peilikuvaani enkä enää voi kutsua ketään ystäväkseni. se mitä minä joskus kuvittelin huonoksi tilanteeksi ei sitä ollutkaan.

ainakaan bändi ei ole muuttunut vuosien saatossa huonommaksi.

hän kirjaili meidät yötaivaalle

nimesi tähtikuvion mukaasi

vaitonaisina lokakuun yössä

yksinäisyys verhoaa minut

jälkeen iltojemme

kaupungin valot peittivät tähtikuviosi

muistelitko koskaan meitä

heipähei atlas.

siellä tunkkaisessa luokkahuoneessa.

en tervehdi.

liian kauan on kulunut.

iltapäivällä kaikki on kuin ennen auringon matkaa.

voi atlas.

atlas,

aurinko on palannut matkaltaan

Tender we fall
Quiet and alone
Tired and gone, just speechless

kävin kotona

jos sitä kodiksi lasketaan

en taida kuulua minnekään

lapin nevoilla aamusta iltaan

jäinen järvi lapsuudesta

tahdon pois täältä

kaupunki hukuttaa minut

valitsin pohjoisemman
suljetun meren

entä jos olisinkin hypännyt

vuosi sitten padolla

liikaa alkoholia veressä

joskus toivoisin

muutin pois kaupungista

toivoin oloni kohentuvan syrjäseuduilla

talossa on hiljaista

iltaisin pelkään mitä saattaisin tehdä itselleni

olen pohdiskellut psykalle menemistä

viimeksi en siitä apua saanut

sosiaalisten tilanteiden pelko on lieventynyt

ehkä pystyisin puhumaan tällä kertaa

uusi vuosi

mitään uutta ei tapahtunut

makasin pitkään lumihangessa tähtiä katsellen

lukiotoverini tyttöystävän kanssa

miten sinnekin jouduin

hän jolla joskus aurinkoiset hiukset

sai maailman näyttämään paremmalta

melkein kuin olisin ollut atlaksen kanssa

olen hyvin väsynyt

marraskuu on poissa

ystävät ovat kadonneet

minäkin haluan kadota

~~

minulle saa muuten meilata

kajastuksessa[at]gmail.com

jos joku vaikka tahtoisi jutella

marraskuu lähti viime viikolla

jäin yksin kaksioomme

matkustin kotikonnuille

kaikki tuntuvat lähteneen syksyn matkaan

(vaikka se taisin olla minä joka elokuun kynnyksellä lähdin)

ajanottajat

niillä tytöillä on samansävyiset ajatukset

salaisuuksia puhelimessa

en enää tunne heitä

osaa puhua heille

eivätkä he minusta välitä

sen selväksi tehneet

atlas tuntuu unelta

kenties häntä ei koskaan ollutkaan