후회하지 마라:

minusta tuntuu usein siltä, kuin pääni sisällä kävisi kaksi eri ihmistä loputonta keskustelua miten toimia.

rationaalinen minä sanoo kaiken tämän olevan tyhmää. se sanoo minun selviytyvän, voivan  pian paremmin ja se uskoo minun löytävän ihmisen, joka täyttää tyhjän tilan metsäkauriin tilalle. se uskoo minun osaavan ja onnistuvan. se hyväksyy ajoittaiset epäonnistumiset.

ahdistusminä on yleensä se äänekkäämpi. se kuiskii korvaan miten olen epäonnistunut ihmisenä. se ei koskaan pidä peilikuvasta, eikä sille riitä mikään. se haluaa minun suoriutuvan hyvin, jonka saavutettuani paremmin kuin kukaan muu. se uskoo vakaasti yksinäisyyteni jatkuvan, vaikka tutustuisin loputtomasti uusiin ihmisiin. se käskee satuttamaan itseäni epäonnistumisien jälkeen. se saa ajettelemaan huonoja hetkiä yhä uudelleen ja uudelleen. se saa minut tuntemaan itseni tyhmäksi. se kuiskii miten kukaan ei voi välittää minusta oikeasti, ja minä uskon sitä.

minulla ei ole paljoa sanottavaa ahdistusminälle. ei mitään millä kumota sen kamalia väitteitä. teen mitä se haluaa. mutta sitten kun tulee lääkärin kanssa keskustelu, psyka, terveydenhoitajan tapaaminen, silloin se antaa sijaa minullekin. enkä minä osaa kertoa itsestäni mitään. menen lukkoon ja mutisen hyvästä päivästä ja miten tapasin ystävää. miten kaikki on taas aivan hyvin ja miten varmasti pärjään.

luulen ettei ahdistusminä halua lähteä lainkaan. mitä minusta jäisi jäljelle?

metallireunaisista ikkunoista tulvii auringon valoa ja se tuoksu

vaaleanpunaisia kukintoja ja vasta puitu laidun

joku katsoo sinuun vaaleanpunaisin linssein

lapsia vanhempineen

matkalla katsomaan toisia lapsiaan

he ovat nyt kasvaneet aikuisiksi

iloinen tyttö punaisissa hiuksissa

tänään hän puhuu meistä kaikille

kertoo tarinoita parin vuoden takaa

kertoo kuinka kasvettiin yhteen

kertoo kuinka tänään erotaan

kitarasointuja elämää nähneen käsillä

heleä ääni iloisesta tytöstä

halauksia ja lupauksia

talon käytävät jatkavat kaikumistaan meidän jälkeemme

olimme vain yksi hetki ajan valumassa

virrassa, joka ajelehtii jo muualla

hyvästelin atlaksen

tapojeni mukaan huonosti

huudahdin heipat ja katosin kesäpäivään

en tajunnut niiden olevan hyvästit

atlas ei palaa lähtöpäiväksi

tässä tilanteessa ihmiset itkevät

mutta kaiketi minulla on sellainen tunne nyt

me tapaamme vielä

minä palaan vielä matkaltani pohjoisessa

palaan takaisin katsomaan sitä tähtitaivasta

palaan nauramaan iltahämärissä

palaan tavatakseni ystäväni

ja sitten me syömme lettuja

kolmen viikon päästä kaikki täällä on ohitse

tähtitaivaat, harjumaisemat ja ruskeat silmät

kaksi vuotta sitten elämäni oli palasina

hajotin sen itse peruuttamattomasti

se oli jätettävä taakse

matkustin kauas pois

aloitin uuden elämän uudessa kaupungissa

kaupungissa vailla tuttuja kasvoja

mitä täällä onkaan nyt

jotain ehjää

ensi kertaa vuosiin

pian palaan sinne mistä lähdin

näenkö saman taivaan tähtitornista

harjumaiseman jos kiipeän korkeimman rakennuksen katolle

näenkö teitä enää, näenkö niitä ruskeita silmiä

haluaisin sanoa kyllä

mutta mitäpä se asialle tekisi

Tarinoita kuluneesta vuodesta

Olen yrittänyt aloittaa blogipostausta lokakuusta asti. Useita alkuja luonnoksissa, muttei yksikään niistä nähnyt loppua. 

Mistä aloittaisin vyyhdin purkamisen? Kesän jälkeen palasin hetkeksi kouluun ja sain lääkemääräyksen vakavaan masennukseen, jota lopulta en kuitenkaan aloittanut. Syksy meni hujauksessa, tapasin atlasta ja kärsin pahoista ahdistuskohtauksista. Välillä jouduin lähtemään koulusta kotiin kesken päivän, mikä taas aiheutti osaltansa ihmettelyä. Tapasin koko syksyn psykologia, joka lopulta sanoi uskovansa minuun ja parantumiseeni. Hyvästelimme.

Muutin kaupunkiin järven rannalle kolmen ystäväni kanssa. Siellä oli marraskuu, hukka ja hukan puoliso. Vietin siellä kaksi kuukautta, lopetin kaikki lääkkeeni, työskentelin ja yritin olla ihmisten kanssa. Yllättäen oloni parani ja lähdin alkuvuodesta uudelle paikkakunnalle pohjoiseen yksinäni.

Ahdistun edelleen mm. tulevaisuuden pohtimisesta, sosiaalisista asioista ja virheistäni, mutta elämä soljuu hieman helpommin. Atlas on ottanut minuun yhteyttä, olen tavannut hopeista (joka tuntuu menettäneen kiinnostuksensa minuun ja elämääni) ja pian muutan takaisin sinne mistä syksyllä lähdin. Tapaan taas ystäväni koulusta ja jännitän häämöttäviä hyvästejä. 

En ehkä katso elämää vieläkään optimisesti, enkä usko huomisen hyvyyteen tai alati seuraavaan pahaan. Olen kuitenkin ehkä päässyt pois ikuisesti jyrräävästä vuoristoradasta. Olen jäänyt pysäkille, missä on paljon rauhaa ja vain hieman onnettomuutta.