minusta tuntuu usein siltä, kuin pääni sisällä kävisi kaksi eri ihmistä loputonta keskustelua miten toimia.
rationaalinen minä sanoo kaiken tämän olevan tyhmää. se sanoo minun selviytyvän, voivan pian paremmin ja se uskoo minun löytävän ihmisen, joka täyttää tyhjän tilan metsäkauriin tilalle. se uskoo minun osaavan ja onnistuvan. se hyväksyy ajoittaiset epäonnistumiset.
ahdistusminä on yleensä se äänekkäämpi. se kuiskii korvaan miten olen epäonnistunut ihmisenä. se ei koskaan pidä peilikuvasta, eikä sille riitä mikään. se haluaa minun suoriutuvan hyvin, jonka saavutettuani paremmin kuin kukaan muu. se uskoo vakaasti yksinäisyyteni jatkuvan, vaikka tutustuisin loputtomasti uusiin ihmisiin. se käskee satuttamaan itseäni epäonnistumisien jälkeen. se saa ajettelemaan huonoja hetkiä yhä uudelleen ja uudelleen. se saa minut tuntemaan itseni tyhmäksi. se kuiskii miten kukaan ei voi välittää minusta oikeasti, ja minä uskon sitä.
minulla ei ole paljoa sanottavaa ahdistusminälle. ei mitään millä kumota sen kamalia väitteitä. teen mitä se haluaa. mutta sitten kun tulee lääkärin kanssa keskustelu, psyka, terveydenhoitajan tapaaminen, silloin se antaa sijaa minullekin. enkä minä osaa kertoa itsestäni mitään. menen lukkoon ja mutisen hyvästä päivästä ja miten tapasin ystävää. miten kaikki on taas aivan hyvin ja miten varmasti pärjään.
luulen ettei ahdistusminä halua lähteä lainkaan. mitä minusta jäisi jäljelle?
