Olen yrittänyt aloittaa blogipostausta lokakuusta asti. Useita alkuja luonnoksissa, muttei yksikään niistä nähnyt loppua.
Mistä aloittaisin vyyhdin purkamisen? Kesän jälkeen palasin hetkeksi kouluun ja sain lääkemääräyksen vakavaan masennukseen, jota lopulta en kuitenkaan aloittanut. Syksy meni hujauksessa, tapasin atlasta ja kärsin pahoista ahdistuskohtauksista. Välillä jouduin lähtemään koulusta kotiin kesken päivän, mikä taas aiheutti osaltansa ihmettelyä. Tapasin koko syksyn psykologia, joka lopulta sanoi uskovansa minuun ja parantumiseeni. Hyvästelimme.
Muutin kaupunkiin järven rannalle kolmen ystäväni kanssa. Siellä oli marraskuu, hukka ja hukan puoliso. Vietin siellä kaksi kuukautta, lopetin kaikki lääkkeeni, työskentelin ja yritin olla ihmisten kanssa. Yllättäen oloni parani ja lähdin alkuvuodesta uudelle paikkakunnalle pohjoiseen yksinäni.
Ahdistun edelleen mm. tulevaisuuden pohtimisesta, sosiaalisista asioista ja virheistäni, mutta elämä soljuu hieman helpommin. Atlas on ottanut minuun yhteyttä, olen tavannut hopeista (joka tuntuu menettäneen kiinnostuksensa minuun ja elämääni) ja pian muutan takaisin sinne mistä syksyllä lähdin. Tapaan taas ystäväni koulusta ja jännitän häämöttäviä hyvästejä.
En ehkä katso elämää vieläkään optimisesti, enkä usko huomisen hyvyyteen tai alati seuraavaan pahaan. Olen kuitenkin ehkä päässyt pois ikuisesti jyrräävästä vuoristoradasta. Olen jäänyt pysäkille, missä on paljon rauhaa ja vain hieman onnettomuutta.
